torstai 5. joulukuuta 2013

Haruki Murakami: Norwegian wood

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 1987
  • Sivumäärä: 426
  • Juoni: Kirjassa japanilainen mies, Watanabe, muistelee parinkymmenen vuoden takaista ensirakkauttaan ja tilannetta, jossa hän oli 19-vuotiaana kiinnostunut kahdesta hyvin erilaisesta naisesta. Toinen oli hauras ja herkkä ja toinen rempseä ja suorasukainen, ja kummassakin suhteessa oli omat ongelmansa. Nuori Watanabe tasapainoilee näiden naisten välillä ja yrittää rakentaa omaa elämäänsä yliopisto-opiskelijana suuressa kaupungissa.

Kirja sijoittuu pääasiassa vuoden 1969 Tokioon. Erikoista kyllä, aikakautta ei juurikaan erota nykyhetkestä muusta kuin tietotekniikan puuttumisesta ja yllätyin siitä, että esimerkiksi luotijunia oli jo tuolloin olemassa (kulkivatko ne oikeasti jo silloin niin kovaa kuin nykypäivänä?). Hämmästyttävää oli myös kuinka länsimainen (ja erityisesti amerikkalainen) kulttuuri oli jo saavuttanut vahvan jalansijan Japanissa. Watanabe kuunteli länsimaista musiikkia, luki J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa -romaania, söi anjovispizzaa, opiskeli saksankieltä ja joi brändyä taskumatista (vain muutamia esimerkkejä mainitakseni). Voi tietysti olla, että länsimainen popkulttuuri ei ollut oikeasti niin suosittua Japanissa 60-luvulla kuin kirjailija antaa ymmärtää ja että kirjailija halusi vain jostain syystä tehdä Watanabesta länsimaisen kulttuurin fanin. Itseäni jäi vähän häiritsemään se, että en tiedä millaista Japanissa tuohon aikaan oikeasti oli. Haluaisin suhtautua kirjaan myös eräänlaisena ajankuvauksena, mutta nyt en pysty sanomaan oliko se luotettava.

Uskon, että japanilaisen kulttuurin erityispiirteet näkyivät selkeimmin kirjailijan kirjoitustyylissä, josta puuttui lähes kaikki länsimainen henkilöhahmojen tunteiden ja ajatusten kuvailu. Henkilöt jäivät etäisiksi, sillä heistä kerrottiin vain tekemisen ja tapahtumien kautta. Heidän tunteistaan ja ajatuksistaan kerrotiin hyvin säästeliäästi ja siksi itselleni ei syntynyt tunnesiteitä kehenkään kirjan henkilöistä. Koin tämän aika hankalaksi lukijan kannalta ja se vei kirjalta syvyyden. Jäin miettimään miten japanilaiset puolestaan kokevat länsimaisen kirjallisuuden. Onko se heidän näkökulmastaan jatkuvaa ilotulitusta? Voin kuvitella, että japanilaiset ovat harjaantuneet käsittelemään tämänkaltaista eleetöntä tekstiä ja lukemaan rivien välistä ja pienistä vihjauksista asioita. Minusta isoja asioita ohitettiin näennäisesti olankohautuksella tai jätettiin peräti kokonaan käsittelemättä. Seuraava katkelma kuvaa hyvin kirjoitustyyliä ja suurta osaa kirjan sisällöstä.
"Puhuttuani niin paljon minulle tuli nälkä. En ollut syönyt aamiaiseksi juuri mitään ja lounaastakin oli pudonnut vain puolet. Minua harmitti, että olin jättänyt ruokaa lautaselle, mutta harmittelu ei nyt paljon auttanut. Katsoin, löytyisikö kaapista jotain syötävää, mutta siellä oli vain rasia merilevää, Vicks-kurkkupastilleja ja soijakastiketta. Paperikassissa oli vielä kurkkua ja greippiä."
Pohdin pitkään mihin tarina johtaa ja mikä on sen punainen lanka. Kirjan takakannessa tarinaa kuvattiin rakkaustarinaksi, mutta en itse tunnistanut sitä sellaiseksi. Käsitykseni rakkaustarinasta on varmaan hyvin länsimainen: jonkun täytyy vähintäänkin tunnustaa rakkautensa, ajatella kuinka paljon rakastaakaan tai edes vähän kärsiä rakkaudesta. Rakkaustarinaan ei riitä se, että viettää aikaa jonkun kanssa tai harrastaa seksiä. Olikohan koko sanaa 'rakkaus' käytetty takakannen lisäksi kirjassa ollenkaan? Vaikuttaa selvästi siltä, että kirjoitustyylin eleettömyys todellakin esti minua näkemästä tarinan pointtia.

Mielenkiintoista kyllä, kirjoitustyyli muuttui paikoitellen tyystin kirjan loppuosassa, jossa välillä palattiin nykyhetkeen ja Watanabe muisteli jälleen menneisyyttä. Näissä kohdissa teksti oli huomattavasti kuvailevampaa ja herätti lukijassa eritavalla tunteita kuin muu osa kirjasta. Mitäköhän kirjailija halusi tällä tehokeinolla välittää lukijoille?

Omasta mielestäni kirjan pointti oli kuvata mielen heikkouksia, sillä kirjassa sivuttiin toistuvasti mielen särkymisiä ja oltiin jatkuvasti mielen herkkyyden äärellä. Kirjassa kerrottiin useammasta itsemurhasta, mutta kun niitä kohdanneiden ihmisten tunteita tai järkytystä ei sen kummemmin avattu, jäi niiden merkitys puolitiehen. Aivan kuin kirjailija olisi halunnut vain dokumentoida erilaisia tapoja tehdä itsemurha. Se oli sääli, sillä näistä särkyneistä mielistä olisi riittänyt merkittävästi punaista lankaa useammallekin kirjalle.

Koin erityisen viihdyttäväksi kirjassa oivallukset, joita Watanebe teki ympäröivästä maailmasta kuten seuraavassa katkelmassa.
"Hämmästelin jälleen kerran sitä, miten monenlaisia unelmia ja päämääriä ihmisillä olikaan. Tämä oli ihan ensimmäisiä asioita, joihin kiinnitin huomiota muutettuani Tokioon. Tajusin, että yhteiskunta tosiaan tarvitsi muutamia ihmisiä - tosin vain muutamia - jotka halusivat oikein intohinoisesti piirtää karttoja. Tuntui uskomattomalta, että juuri se kaveri, joka halusi töihin geologian tutkimuskeskukseen, änkytti aina kun hän lausui sanan "kartta". Muuten Kamikaze puhui kutakuinkin normaalisti, mutta sanoessaan "kartta" hän änkytti vuorenvarmasti."
Kuvaukset olivat mielenkiintoisia ja todellakin jotain uutta, mitä en ole varmasti lukenut koskaan aikaisemmin. Myös kirjan kieli ja lauserakenteet olivat helppotajuisia ja sujuvia.

Loppuun vielä kaksi hauskaa yksityiskohtaa: Watanabea kutsuttiin lempinimellä Toru. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta kun tiedän ettei japaninkielessä ole länsimaista ärrää (japanilaiset lausuvat R-kirjaimen L-kirjaimena) minua huvitti kovasti se, että hänen lempinimensä oli käytännössä Tolu. Toinen hauska huomio liittyi siihen, että kirjassa kirjeet päätettiin usein sanoihin 'heihei' aivan kuin kohtaaminen olisi ollut fyysinen. Olen kirjoitellut joitain kirjeitä erään japanilaisen kanssa ja ihmetellyt tätä seikkaa, jonka kuvittelin olevan pelkästään hänen henkilökohtainen tapansa. Nyt paljastui, että kyseessä lieneekin normaali japanilainen tapa.

Suosittelisin tätä kirjaa lähinnä Japanin kulttuurista kiinnostuneille ja pelkistetystä japanilaisesta ilmaisusta pitäville. Molempia tuli uskoakseni tässä kirjassa roppakaupalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.