keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2006 (suomennos 2007)
  • Sivumäärä: 419
  • Juoni: Margaret Lea on nuori nainen, joka on kiinnostunut antikvaarisista kirjoista ja kirjoittaa harrastuksekseen elämäkertoja unohdetuista kirjailijoista. Häneen ottaa yllättäen yhteyttä kuuluisa ja rikas nykykirjailija Vida Winter, joka haluaa Margaretan kuulevan ja kirjoittavan hänen salatun elämäntarinansa. Vida Winter on vanha ja sairas, mutta haluaa lopuksi paljastaa maailmalle uskomattoman menneisyytensä. Kirjailija kertoo Margaretille lumoavan ja dramaattisen tarinan Angelfieldin kummallisesta suvusta ja sen kaksostytöistä Adelinesta ja Emmalinesta.

Kerron heti alkuun, että Kolmastoista kertomus on yksi parhaimmista kirjoista, mitä olen elämäni aikana lukenut. Yleensä tällaisissa kirjoissa, joiden vangitsevuus on niin vahvasti liitännäinen tarinan jännityksen ylläpitämiseen, on epäkiinnostava vaihe joko alussa, keskellä tai lopussa. Tämän kirjan kanssa en kohdannut sellaista edes nyt toisella lukemisella. Olin kyllä onnistunut unohtamaan tarinan yksityiskohdat kokonaan näinä kuutena vuotena kun kirja on odotellut kirjahyllyssäni uutta lukemiskertaa.

Mielestäni kirjailija onnistuu pitämään poikkeuksellisen hyvin yllä jännityksen läpi koko kirjan paljastaen välillä sopivassa suhteessa uusia juonenkäänteitä jättäen kuitenkin tarinaan jatkuvasti uusia kiinnostavia koukkuja, joiden takia lukemista on pakko jatkaa. Sekin on tärkeää, että tarinan huippukohtia ei jätetä pelkästään loppuun, sillä itse en kärsimättömänä jaksa lukea sellaisia kirjoja (dekkarit ottavat välillä koville, jos pointti on vain murhaajan selvittäminen ja se kerrotaan viimeisellä sivulla).

Tarina on siis jatkuvasti yllätyksellinen ja mukaansatempaava. Kirjan on suomentanut Salme Moksunen, jolle annan erityiskiitoksen sujuvan tarinankerronnan ja kauniin kielen välittämisestä käännökseen. Kirjaa oli nautinto lukea.
Vida Winter: - Aloitan alusta. Tosin alku ei koskaan ole siinä, missä sen luulee olevan. Pidämme omaa elämämme niin tärkeänä, että kuvittelemme sen alkavan syntymästämme. Alussa ei ollut mitään, ja sitten synnyin minä... Ei se niin mene. Ihmiselämä ei ole mikään narunpätkä, jonka voisi irrottaa sekavasta kerästä muiden narujen välistä ja vetää suoraksi. Suvut ovat verkkoja. On mahdotonta koskettaa yhtä kohtaa niin, ettei koko kudelma ala väristä. Ja on mahdotonta ymmärtää yhtä osaa, ellei ole käsitystä kokonaisuudesta.
Pidin tarinaa mielenkiintoisena ja mielikuvituksellisena. Vida Winterin elämäntarinan kiertyessä auki kirjassa käydään vähitellen läpi myös Margaretin elämää. Hän viihtyy mieluummin vanhojen kirjojen kuin ihmisten seurassa ja rakastaa kirjoja intohimoisesti. Hän kokee syvää yksinäisyyttä, joka on kuitenkin sen laatuista, että sitä ei voisi ikinä kukaan toinen ihminen poistaa. Hänen tarinansa on traaginen, mutta hän on selvästi vahva ihminen. Koin hänet hyvin sympaattiseksi hahmoksi, mikä selittää sen, että kirjassa ei mielestäni ollut tylsiä kohtia. Kun keskustelimme kirjasta lukupiirissä, huomasin, että muutamat pitivät Margaretin tarinaa tylsänä ja merkityksettömänä. Itse pidin sitä tarinan kannalta lähes yhtä tärkeänä kuin Vida Winterin tarinaa, sillä pohjimmiltaan niissä molemmissa käsiteltiin samaa asiaa: kaksosten elämää.
Margaret Lea: Ilmeisesti minulla oli onnea tai otollinen sattuma puolellani, kun oikea reitti löytyi ja olin kirjastossa jo kaksikymmentä minuuttia ennen määräaikaa. Se oli ihan hyvä. Sillä missä muualla aika kuluisi niin hyvin kuin kirjastossa? Ja miten toiseen ihmiseen voisi tutustua paremmin kuin tarkastelemalla hänen kirjavalintojaan ja tapaansa käsitellä kirjoja?
Toinen merkittävä asia, josta lukupiirissä nousi erimielisyyttä liittyi kirjan loppuratkaisuun. Kirjailija oli nähnyt erityistä vaivaa solmiakseen kaikki mahdolliset ylimääräiset langat yhteen siten, ettei avoimia kysymyksiä tai epäselvyyksiä jäänyt oikeastaan ollenkaan. Minusta se oli vallan ihanaa! En yleisesti ottaen pidä siitä, jos asioita jätetään kertomatta tai ne jätetään lukijan oman mielikuvituksen pääteltäviksi. Jotkut olivat kuitenkin sitä mieltä, että pieni arvoituksellisuus olisi ollut parempi ja että loppu oli vähän teennäinen, kun kaikki päättyi liian hyvin.

Kirjan takakannessa kirjaa mainostetaan sanoilla: "Kolmastoista kertomus on Kotiopettajattaren romaanin, Humisevan harjun ja Rebekan perillinen, oivaltavalla tavalla perinteitä kunnioittava romaani ja samalla rakkaudenosoitus kirjoille ja lukemiselle." Allekirjoitan täysin nuo viimeiset sanat. Tämä todellakin on kunnianosoitus kirjoille, vanhoille tarinoille, ja sopii hyvin luettavaksi kirjoja ja menneisyyttä rakastavalle ihmiselle.  Mielestäni vanha Englanti oli myös läsnä tarinassa tunnelman osalta, sillä kirja ymmärtääkseni sijoittui sinne. Näen mielessäni TV-sarja Downton Abbeyn maisemia...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.