keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 526
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Juoni: Kirja kertoo merkittävästä venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään, jotka pakenivat Venäjän vallankumousta Tsekkoslovakiaan ja myöhemmin Pariisiin, kunnes vuonna 1939 he palasivat takaisin Moskovaan, jossa he joutuivat Stalinin vainojen uhriksi. Vaikka suuret poliittiset virtaukset rytmittävät heidän elämäänsä, kirjan kantavat teemat ovat kuitenkin Marinan ja Adrianan välinen rikkinäinen äiti-tytärsuhde sekä Adrianan suuri rakkaus, jonka hän kokee Moskovassa.
Jokapäiväinen elämämme on ehjä teos ja yksi niitä, joiden kokonaisuuden tajuaa vasta koko kirjan luettuaan. Monessa kohtaa tuskailin, kun tarina ei tuntunut etenevän. Pelon kirjoitustyyli on arvoituksellinen eikä asioita sanota kovinkaan suoraan. Yleensä kun pitkästyn tarinaan alan hyppiä sivuja ja luen lauseen sieltä toisen täältä. Tämän kirjan kanssa se oli huomattavasti vaikeampaa, sillä niin paljon asioita kerrotaan sanoitta eikä olennaisia lauseita tunnista päältäpäin. Siksi koitin välttää hyppimistä, mutta varmasti minulta meni jotain ohikin.

Pitkään hankaluuksia tuottivat myös kaikki kirjan sivuhenkilöt, joista ei oikein ottanut selvää. Esiin marssitettiin ihmisiä, joista ei kerrottu aluksi kuin nimi ja oli vaikea hahmottaa miten he liittyvät kokonaisuuteen. Heille oli vaikea kuvitella kasvoja ja persoonallisuuksia, mikä taas vaikeutti heidän muistamistaan. Myös venäläiset nimet tuottivat minulle vaikeuksia, vaikka olin jo vuosia sitten Anna Kareniinaa lukiessani oppinut (kantapään kautta), että venäläisessä kulttuurissa ihmisellä voi olla lukuisia eri nimiä kun lempinimet ja hellittelynimet lasketaan mukaan. Marinan tytärtä Adrianaa kutsuttiin muun muassa Aljaksi ja Aljosaksi. Yllättävän monta sivua meni ennen kuin tajusin, että kyseessä on sama ihminen.

Tarina itsessään on melankolinen ja surullinen, lopuksi myös järkyttävä. En osaa sanoa kuinka suuri osa tarinasta on kirjailijan keksimää ja mikä perustuu Marinan ja Adrianan kirjoituksiin. Pelo tekee tarinasta kuitenkin poikkeuksellisen elävän ja kuvaa ällistyttävän hienosti aivan erilaista elämää kuin mitä me täällä 2010-luvun Suomessa elämme.
Kiitos Olga Andrejevna, Marina sanoi, te olette aivan liian ystävällinen.
Hän oli oppinut fraasit, vaikka ei halunnut käyttää niitä. Olga oli ainoa jonka kanssa hän oli päättänyt olla väleissä, ja koetti siksi olla vanhukselle kiltti. Oli ollut virhe ottaa aluksi vastaan vieraiden ihmisten ruokia, kun oli liian ylpeä sanomaan kenellekään kiitosta, sai vain vihamiehiä, mutta nälkäisenä sellaista ei harkitse, ei nälkäisenä eikä nälän pelossa.
----
Saatte kaikki runokirjat, joita emme jaksa kantaa mukana, Alja sanoi kuin koettaen pyytää anteeksi ja pyristeli samaan aikaan vanhuksen syleilystä irti, eikö vaan Marina, annetaanhan?
Leivästä luovun, mutta en kirjoista, Marina sanoi melkein vihaisesti. Kirjoistaan hän ei suostunut edes laskemaan leikkiä.
Marinan ja Adrianan vaikea suhde on mielenkiintoinen sivujuoni tarinassa. Sitä seurataan erilaisten muistumien avulla, mutta sille ei tarjoilla selityksiä. Marina kuvataan olosuhteiden uhrina ja jäin miettimään olisiko hän edes halunnut lapsia, jos eläisi nykypäivän maailmassa, jossa sellainen valinta olisi mahdollista tehdä.

Aikuinen Adriana uskoo kommunismiin ja tahtoo palavasti palata kotimaahansa Pariisista. Luvan saatuaan häntä seuraa koko perhe, isä, äiti ja pikkuveli. Adrianan idealismi ja sokea usko kommunismin mahtiin on hellyyttävää, mutta samalla lukijan valtaa suru sen puolesta miten niin monelle näistä asiaansa uskovista lopulta kävi Stalinin vainoissa. Kirja loppuu vuoteen 1941, jolloin Adriana elää pakkotyössä erämaahan karkotettuna. Kansiliepeestä selviää, että hän eli vielä vuoteen 1975 asti. Olisi mielenkiintoista tietää mitä hän ajatteli jälkeenpäin kärsimyksistään.

Venäläisen kulttuurin ja Neuvostoliiton historian tuntemus auttaa kirjan ymmärtämisessä, sillä historiallisia tapahtumia ei pahemmin avattu tarinan ohessa. Pelkät perustiedot eivät mielestäni riittäneet, sillä kuvittelen itseltäni menneen joitain asioita ohi, mutta en tiedä tarkkaan mitä. Näin vahvasti historiaan liittyvä tarina olisi ehkä kaivannut perusteellisemman taustoituksen lukijoille vaikka esipuheena tai jälkikirjoituksena. Luin kansiliepeen tekstin moneen kertaan läpi kirjan lukemisen ohessa, mutta siitä ei irronnut kovin paljoa.

Tästä kirjasta nauttivat todennäköisimmin venäläisestä kulttuurista kiinnostuneet lukijat. Kirja on mieleinen myös niille, jotka arvostavat tilanne- ja aikakausikuvauksia, jotka maalaavat silmien eteen aivan erilaisen maailman.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.