keskiviikko 13. elokuuta 2014

Nora Ephron: En voi mitään kaulalleni ja muita mietteitä naisen elämästä

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2006 (suomeksi vuonna 2007)
  • Sivumäärä: 139
  • Juoni: Novellikokoelma, jossa newyorkilainen kirjailija ja käsikirjoittaja kirjoittaa humoristisesti vanhenemisesta sekä avioliitoistaan ja elämänkäänteistään.

Tunnustan. En ikäni puolesta kuulu kirjan kohderyhmään ollenkaan. En kuitenkaan voinut vastustaa, kun törmäsin kirjaan yhdessä edellisen Siivouspäivän kirpputorikojuista ja tunnistin kirjailijan kuuluisaksi käsikirjoittajaksi (josta minulla ei muuten ollut mitään mielipidettä enkä osannut edes siinä vaiheessa nimetä yhtään hänen elokuvaansa - nyt osaan: Uneton Seattlessa ja Kun Harry tapasi Sallyn).

Kirja siis koostuu lyhyistä nokkelista novelleista ja oli siten aika nopeasti luettu. Ephronilla on hauskan suora ilmaisutapa ja kirja oli varsin viihdyttävää luettavaa.
Sellaista sattuu New Yorkissa, tietenkin. Kaupunki muuttaa muotoaan. Vuokrat kohoavat. Ihmiset vanhenevat eivätkä heidän lapsensa enää halua hoitaa liikettä. Niinpä sitä huomaa kulkevansa East Sidella etsimässä rouva Herbstin unkarilaista leipomoa, joka oli tuossa, on aina ollut tuossa, joka on Herran tähden suorastaan maamerkki, kulmakunnan kiintopiste, suorastaan yksi newyorkilaiselämän olennaisimpia piirteitä, ja se on nyt kadonnut ilman, että kukaan on vaivautunut kertomaan siitä. Se on surullista. Ei niin surullista kuin todella surulliset asiat, myönnettäköön, mutta surullista kuitenkin. Toisaalta iskun lujuutta lievittää hiukan se, että jostain, jollain tavalla kadonneen struudelin voi vielä löytää tai sen tilalle voi saada jotain vastaavaa. Ja niin sitä ensiksi jaksaa toivoa. Ja sitten sitä toivoo vaikka tietää sen turhaksi. Ja lopulta toivon menettää. Ja siinä ne tulivatkin mainittua: kadonnutta ruokaa murehtivan ihmisen surun kolme vaihetta.
Ajattelin ensin, että kirja voisi ihan oikeasti paljastaa suuria totuuksia vanhenemisesta, mutta havaitsin aika pian, että vanheneminen Yhdysvalloissa voi olla aika erilaista verrattuna vanhenemiseen Suomessa. Se selvisi viimeistään siinä vaiheessa kun Ephron mainitsi Botox-ruiskeet sekä kasvojenkohotukset ja puhui niistä "ylläpitotoimina". (Tosin hän vain mainitsee nämä ja toteaa, ettei aio käsitellä sellaisia aiheita tässä kirjassa vaan pelkästään rutiininomaisia ylläpitotoimia. Niihin kuuluu mm. kampaajalla käynti kaksi kertaa viikossa.) Onneksi olemme aika kaukana Yhdysvaltojen meiningistä.

Muutenkin amerikkalainen maailma näyttäytyi tässä kirjassa impulsiivisena ja siten vähän päättömänäkin. Jos kirjaa pitäisi kuvata yhdellä sanalla, valitsisin sanan höpsö. Kirja oli välillä hämmentävä, sillä oli vaikea erottaa mitkä asiat liittyivät amerikkalaisuuteen, mitkä olivat sukupolvikysymyksiä ja mitkä olivat muuten vaan kummallisia. Esimerkkinä tästä Ephronin kehoitus olla pikaviestittelemästä kenenkään kanssa. Ei, hän ei kertonut miksi. Sen sijaan neuvot "jos kenkä ei sovi kenkäkaupassa, se ei sovi koskaan" ja "ei ole mitään järkeä tehdä piirakkataikinaa alusta asti itse" tuntuivat minulle ihan järkeenkäyviltä. (Joku toinen saattaisi ihmetellä myös miksi ostaa piirakkataikinaa, kun se on niin helppo tehdä itse.)

Kiitollisena otin vastaan tiedon, että vaihdevuosien jälkeen ihokarvojen poistamiseen kuluu vähemmän aikaa siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä on vähemmän kuin nuorena.

Kirja olikin mielenkiintoinen siksi, että suurimmaksi osaksi Ephron vaikutti hyvin tavalliselta (esimerkiksi kritisoidessaan kalliita käsilaukkuja), mutta ajoittain kirjassa tuli jokin kohta, joka piti lukea hitaasti uudestaan, kun se tuntui niin pähkähullulta. Esimerkiksi se, että hän olisi ollut opiskelijana 57 kiloisena lihava.

Suosittelen tätä kirjaa helppoa lukemista kaipaaville ja amerikkalaisesta kulttuurista kiinnostuneille, mutta luulen, että miehille tämän kirjan sisältö ei aukeaisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.