sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 199
Juoni: Unenomaisesti kirjoitettu romaani kertoo uunituoreesta avioparista Lilianista ja Klausista,
jotka elävät elämänsä parasta aikaa: urat ovat hyvässä nousussa ja kodiksi on ostettu ihana valkoinen merenrantatalo maaseudulta. Asiat näyttävät olevan juuri niin kuin niiden pitäisikin olla, mutta sitten järkevä aviopari tutustuu estottomiin naapureihinsa Emmaan ja Jimiin, joita ympäröivät vastustamaton aisitillisuus ja synkät salaisuudet.

Romaanin tapahtuvat sijoittuvat 1970-luvun pääkaupunkiseudulle. Klaus on menestynyt arkkitehti ja Lilian kielenkääntäjä. Kirjan alkaa, kun Klaus ja Lilian ovat menneet juuri naimisiin, ja heidän elämäänsä seurataan tiiviisti noin vuoden ajan. Kirjan lopussa tulee suuri aikahyppäys tulevaisuuteen, jossa Lilian ja Klaus ovat jo vanhoja. Rakenteellisesti kirja noudattaa linjaa, jossa näkökulma siirtyilee eri lukujen päähenkilöiden välillä kuitenkin niin, että Lilian on aina yksi päähahmoista.

Avioparin tutustuessa boheemeihin naapureihinsa he saavat huomata, mitä suuret tunteet ja mielihalujen mukaan eläminen on. Haahtelan kirjoittaa mielenkiintoisen aistikkaasti ja käyttää paljon vertauskuvallisuutta, mutta samaan aikaan ilmaisu on niukkaa. Kerronnassa on runsaasti aukkoja, mutta herkän voimakkaat kuvailut vievät tarinaa vahvasti eteenpäin. Mielestäni juuri tämä on kirjan ehdoton suola. Lukija vedetään mukaan unenomaiseen maailmaan herättelemäään omiakin tunteitaan ja aistejaan.

"Sataa lunta, lumen valoa. Puut talon ympärillä peittyvät valkeaan kuin pyhäinjäännökset, Klaus on sisällä. Lilian seisoo vielä kuistilla, katsoo kohti mäen taloa. Se on pimeä ja kylmä, sen sisällä liikkuu salaperäisiä tarinoita. Klaus huutaa häntä. Hänen äänensä on hilpeä. Hän on juhlatuulella ja ehdottaa viinipullon avaamista. Korkkiruuvi on hukassa. Klaus kolistelee laatikoita ja saa veitsenterästä pienen haavan, joka alkaa tihkua verta. Liliania väsyttää, hänen silmäluomensa tutuvat raskailta. Hän ei jaksa vastustaa, vaan tekee kaiken niin kuin Klaus haluaa. Talo on kuin saari tai se on kuin käärme. Se kietoo heidät sisäänsä. Heillä ei ole ketään. Heillä on toisensa. On pimeää ja hiljaista. Heidän intiimi tilansa. Ainoastaan Klausin puhe ja Lilianin hengitys, joka sekin vaatii ponnistelua. Voiko ihminen muuttaa elämäänsä kertaheitolla? Lilian miettii. Ja mitä sekin tarkoittaisi?"

Henkilöhahmot ovat selkeitä, ja Haahtela käyttääkin järkeviä Klausia ja Liliania sekä luonnonlapsimaisia naapureita tuodakseen esiin selvän kontrastin kulissien ja todellisen ihmisluonnon välillä. Myös ympäristö ja luonto on haluttu valjastaa paljastamaan asukkaidensa olemuksen: Lilian ja Klaus yrittävät tuoda luontoon järjestystä, kun taas naapureiden piha saa rehottaa sellaisena kuin se on, vapaana.  

"Lilian hymähtää ja katselee pihaa. Se on rönsyilevä ja hoitamaton, nurkassa pieni puutarha ja kuivuneita luumupuita. Köynnös talon seinässä näyttää tunkevan joka paikkaan. Se on huolimattomien ihmisten asunto, villi ja sympaattinen. Kaikki on paikallaan ja pois paikaltaan. Lilian pitää siitä heti, samoin kuin Emman villashaaliin kääriytyneestä olemuksesta." 
Teoksen teemaksi nousee oman itsensä kuuntelemisen tärkeys. Se, että on hieno työ ja koti, ei riitä tuomaan onnea. Suosittelen romaania lukijoille, joiden ihon herkkä kuvailu saa kananlihalle sekä paatuneille ihmismielille, jotka ovat unohtaneet omat astinsa ja äänensä.    

     

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.