torstai 5. helmikuuta 2015

Julie Berry: Kunnes kerron totuuden

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Sivumäärä:286
  • Juoni:Päähenkilö Judith on joutunut ikävien tapahtumien takia hyljeksityksi koko kyläyhteisössä. Judith, nuori nainen,  on mykkä ja hänen kielensä on silvottu. Näiden asioiden takia häntä ei pidetä ns. kokonaisena ihmisenä. Judithin mukana palataan hänen menneisyyteensä ja niihin kamaliin tapahtumiin. 
Tässä oli pitkästä aikaa sellainen kirja, jota en olisi halunnut laskea käsistäni. Tarina eteni koko ajan, välillä suorastaan hengästyttävää vauhtia. Osasyynä tähän oli kirjan lyhyet luvut. Lyhimmillään yhden rivin mittaisia. Kirjan teksti on myös mukavaa ja helppoa luettavaa. Kunnes kerron totuuden on ilmeisesti suunnattu sekä aikuisille että nuorille, ja kirjasta löytyykin mielestäni aika paljon nuortenkirjamaisia piirteitä.

Tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään ajankohtaan menneisyydessä. Luulisin, että suunnilleen uudisraivaaja-aikaan Amerikassa. Tapahtumapaikkana on pieni, syvästi uskonnollinen, kyläyhteisö. Judith kertoo tarinaansa sinä-muodossa rakastamalleen Lucasille. Tosin enemmänkin päänsä sisällä. Myöskään Lucas ei nimittäin kestä Judithin menneisyyttä.

Judith punoo auki tarinaansa, joka alkaa oikeastaan siitä, kun Judith ja hänen ystävänsä Lottie kidnapattiin. Lottie löytyi pian murhattuna, mutta Judith oli kauan poissa. Judith palasi takaisin, mutta ilman kieltä. Kukaan kyläläisistä ei pystynyt suhtautumaan Judithiin oikein normaalisti. Häntä hyljeksittiin ja häntä pidettiin erilaisena ja puhetaidottomuutensa vuoksi myös tyhmänä.
Kukaan ei kutsu minua nimeltä. Kukaan ei sanoa minua miksikään paitsi Darrel, joka sanoo minua Madoksi. Äiti ei ole ikinä tosissaan yrittänyt saada häntä lopettamaan. Kun äiti puhuttelee minua, hän sanoo "Hei sinä, kuori nämä", "Hei sinä, karstaa nuo villat", "Hei sinä, rasvaa tuo", "Hei sinä, vahdi talikattilaa." " Hei sinä, pysy aloillasi".
Ennen hänen katseessaan oli lämpöä, nyt sen tilalla on rautaa. Isä on kuollut kauan sitten, ja se tytär, jonka äiti muistaa, on myös hänen silmissään kuollut. Äiti on haudannut nimen muiston mukana.
Kukaan ei kutsu minua nimeltä.
Pienimmät lapset eivät tiedä nimeäni.
Muistutan sen mieleeni joka päivä aamunkoitteessa, jotta en unohtaisi itsekin.
Nimeni on Judith.
Tarinan edetessä Judith oppii sekä puhumaan (kovan harjoittelun tuloksena) että puolustamaan itseään. Hän nousee esiin varjoista ja ottaa suurenkin roolin koko kyläyhteisöä uhkaavan onnettomuuden edessä. Ja lopussa kiitos seisoo. Asiat päättyvät onnellisesti.

Kirja oli koskettava ja tempaisi mukaansa. Olisin kuitenkin kaivannut hieman syväluotaavampaa käsittelytapaa. Nyt vauhti oli niin huima, ettei asioita ehtinyt oikein missään välissä jäädä pohdiskelemaan. Tämä kirja on niin rakkausromaani kuin trillerikin. Toisaalta taas katsaus nuoren naisen elämään. Kasvukertomus.

Kenelle? Jälleen kerran sopiva lukuromaani. En oikein osaa sanoa, kenelle tämä ei sopisi. Mutta en toisaalta osaa myöskään suositella tätä erityisesti jollekin tietynlaiselle lukijalle. Luulen, että tämä on kirja, josta joko tykkää tai sitten ei todellakaan tykkää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.