tiistai 2. kesäkuuta 2015

Roope Lipasti: Perunkirjoitus

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Sivumäärä: 288
  • Juoni: Janne ja Teemu, nelikymppiset veljekset, matkustavat isoäitinsä miehen, Jalmarin, perunkirjoitukseen toiselle puolelle Suomea. Mukanaan heillä on Jalmarin uurna ja odotus miljoonaperinnöstä. Veljekset eivät ole pitäneet yhteyttä, joten yhteisellä automatkalla ehditään käydä läpi niin lapsuuden traumat kuin nykyisetkin elämäntilanteet.
Kuvan siili ei liity tarinaan

Kirjoittelin tänne Kirjakompassiin viime vuoden tammikuussa arvostelun Roope Lipastin edellisestä kirjasta Rajanaapuri. Kehuin sen silloin taivaisiin, mitä selvästi ei olisi pitänyt tehdä, sillä nyt en tiedä mitä sanoja käyttäisin kertomaan että Perunkirjoitus oli vielä parempi.

Jos mahdollista, Perunkirjoitus on mielestäni ehjempi ja monipuolisempi kuin Rajanaapuri. Tässä kirjassa ei tullut tylsää hetkeä, sillä tarina piti mielenkiintoni hyvin yllä. Sinänsä lähtötilanne oli haastava: koko kirja käsittelee vain yhtä automatkaa ja on aika vaikeaa kirjoittaa lähes kolmesataa sivua yhdestä automatkasta. Lipastilta se kuitenkin onnistui todella hyvin. Toki kirja ei sinänsä kertonut pelkästään ajomatkasta, sillä paljon muisteltiin myös poikien lapsuutta ja nuoruutta sekä Jalmarin elämää.

Lipastin teksti on humoristista, mutta kirjassa käsiteltiin Teemun ja Jannen suhdetta myös syvemmällä tasolla ja veljekset selvittelevät monia kipeitä asioita. Näiden tunnelmien vaihtelu teki kirjasta niin hyvän. Kumpikaan päähenkilöistä ei ollut erityisen sympaattinen, mutta he olivat silti kovin inhimillisiä. Arvoituksellisuus säilyi kirjan loppuun asti ja yllätyksiä tuli vielä kirjan viimeisillä sivuilla.

Lipastin kirjoitustyyli on loistava: yllätyksellinen ja oivaltava.
Janne on aina osannut kääntää asiat edukseen. Lapsena se tapahtui huutamalla ja vaatimalla, yksinkertaisesti varastamalla huomio. Ei hienotunteisesti niin kuin taitava jalokivivaras vaan pikemminkin niin kuin sekakäyttäjä, rähjäämällä ja uhkaamalla tehdä itselleen pahaa, jos häntä ei heti ryhdyttäisi paapomaan ja kehumaan.
Ja aina äiti ryhtyi. Kerran päivässä Janne sai jonkinlaisen raivokohtauksen, joka liittyi johonkin sellaiseen, että joku oli sanonut hänelle yhden poikkipuolisen sanan, kuten että viitsisitkö laittaa takkisi naulakkoon. Hän ei kestänyt minkäänlaista itseensä kohdistuvaa arvostelua vaan käänsi sen aina niin, että vika oli muissa. Jos hän jäi kiinni käsi piparipurkilla, se oli piparipurkin syy. Ja koska äiti ei jaksanut tapella Jannen kanssa, hänkin päätyi syyttämään purkkia. Meidän keittiönkaapissa oli ylivoimaisesti Suomen syyllisin piparipurkki.
Kenelle? Hauskasta ja oivaltavasta tekstistä pitäville ja kipeistä sisarussuhteista kiinnostuneille. Hyvä tarina, joka tempaa mukaansa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.