Ulla-Lena Lundberg: Jää

Vinkkaaja: Leena

• Sivumäärä: 366
  
• Julkaisuvuosi: 2012
• Juoni:Petter saapuu papiksi pieneen saaristolaisseurakuntaan. Sota on loppunut, mutta kaikesta on edelleen pulaa, myös saaristossa. Petterin mukana saapuu hänen vaimonsa ja lapsensa. Pappi on vielä kovin nuori ja kokematon. Hän on kuitenkin ihminen, joka saa puolelleen koko seurakunnan.

Tämän kirjan pappi on myös henkilö, joka saa puolelleen lukijankin. Etukäteen ajateltuna pappi ja saaristolaisseurakunta eivät olisi ne asiat, jotka veisivät mukanaan tämän lukijan. Yllätyksekseni näin kuitenkin kävi. Odotin päivisin sitä hetkeä, että pääsisin Jään pariin. Kirjan nimi avautui, ainakin itselleni, kunnolla vasta kirjan loppupuolella (ja silloin se tekikin sen sitten todella lujaa). Sitä ennen päässäni soi aina kirjaa katsellessani Apulannan Jää, älä jää (Teit meistä kauniin). Kirjan päätapahtuman jälkeen myös kannen kuva avautui aivan eri tavalla. Erittäin hyvin mietitty, sanoisin.

Tutkaillessani kirjaan merkitsemiäni kohtia havaitsen, että jää-sana on kyllä osana lähes jokaista merkintääni.

Koko ajan täytyy tietää miltä edessäpäin näyttää ettei porhalla ohuen jään alueelle jolta ei sitten pääsekään pois. Jää on siitä kiinnostavaa, että vaikka on kulkenut hyvän matkaa sellaisella alueella, jää ei ikinä kanna jos yrittää tulla samaa tietä takaisin.

Siltikään en oikein ymmärtänyt kirjan nimeä ennen varsinaista isoa tapahtumaa. Ison tapahtuman jätän salaisuudeksi. Oli se sen verran kohahduttava kohta.

Lundbergin teksti on kaunista. Kirja vie mukanaan pieneen pappilaan ja saa henkilöt tuntumaan läheisiltä. Erityisesti papin. Kirjassa katsellaan elämää pääsääntöisesti papin näkökulmasta, mutta myös muut henkilöt saavat vuoronsa astua esiin. Tähän saaristolaisseurakuntaan onkin päätynyt paljon erilaisia ihmisiä. Ja paljon erilaisia tarinoita.

Potkurilla pääsee perille nopeammin kuin veneellä: kun meri on jäässä, käy selväksi mikä merkitys veden vastuksella on veden läpi kulkevalle esineelle. Arthur Manström on potkiessaan ääneti, mutta epäilemättä hän pystyisi pitämään esitelmän fysiikan laeista. Kuun ja tähtien alla, kuun ja tähtien yllä liukuva Lydia on lumoutunut, täydellisen iloinen. Ei velvollisuuksia täytettävänä, ei tulevaisuutta josta huolehtia, on vain tämä hetki. Lapsena hän kiljui riemusta kelkassa istuessaan, se ei ole kaukana siitä, mitä turkislakkinsa ja pystyyn nostetun susikauluksensa sisään uppoutunut Arthur Manström on kuulevinaan henkäysten keskeltä, mielessään hän hahmottelee jo kuvausta vesiteitä peittävän jään majesteettisuudesta. Pyyhkii pois veneiden, jullien ja silakkaveneiden vesivanat, sinetöi kalastajien pellot ja huvipurjehtijoiden lempeät laineet.

Sanoisin, että tämä kirja on kyllä ansainnut Finlandia-palkintonsa.

Kenelle? Tämä sopii ainakin historiallisista kirjoista kiinnostuneille. Jos sinua kiinnostaa sotien jälkeinen aika tai saaristolaisuus (tai pienet seurakunnat) tai ihmisten kohtalot, niin tästä kirjasta ne löytyvät.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Vinkkaaja: Petra

• Julkaisuvuosi: 2014
• Sivumäärä: 174
• Juoni: Iiriksen poikaystävä Aleksi lähtee kävelemään seitsemän vuoden yhteiselon jälkeen tunnustaen, ettei koskaan rakastanut Iiristä. Se vie hetkeksi pohjan Iiriksen elämältä, mutta myös käynnistää tapahtumien sarjan, jossa Iiris totuttelee elämään itsellistä elämää. Tarinaan mahtuu myös naapurin viisas vanharouva ja koulupsykologi-Iiriksen onneton potilas Emma.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on alunperin julkaistu jatkokertomuksena Kauneus & Terveys -lehdessä ja tarina on jälkikäteen muokattu kirjaksi. Kyseessä on siis suhteellisen kevyeksi lukemiseksi tarkoitettu tarina.

Minä hoidin Aleksia kolme päivää. Luku ei ole raamatullinen, se on vain tosi. Kolme päivää ja kolme yötä minä häntä hoidin, ja me teimme eroa. Neljäntenä hän pakkasi tavaransa, viidentenä hän soitti ystävänsä Sakun kantamaan sohvaa, jonka oli ostanut osamaksulla neljä vuotta aiemmin paiskiessaan kesätöitä vakuutusyhtiössä. Olin uskotellut itselleni, että se oli meidän yhteinen sohvamme. Kuudentena päivänä olin pelkästään minä, yksin, puolityhjässä kaksiossa. Seitsemäntenä päivänä en levännyt vasta luodun uuden elämäni äärellä, vetelin sen sijaan hedelmäveitsellä viiltoja Aleksilta jääneeseen Beatles-vinyyliin. Sitten menin ulos, totesin kesän alkaneen.

Vaikka tarina on viihteellinen, on Pulkkinen ujuttanut siihen hiukan filosofista pohdintaa. Tekstissä on mielestäni myös vahva (ja ihana) Pulkkisen äänensävy ja tyyli. Kirja on hauskan yllätyksekäs eivätkä juonenkäänteet oleet ihan helposti pääteltävissä. Iiris Lempivaaralla on ainakin vauhdikas elämä! Henkilöhahmot ovat aitoja ja omaperäisiä, lämpimästi kuvattuja.

En tiedä kuinka paljon tarina on muuttunut jatkokertomusversiosta, mutta se toimi oivallisen hyvin myös kirjana. Luvut olivat sopivan pituisia ja hauskoja kokonaisuuksia. Kirjassa oli (ehkä juuri jatkokertomus-pohjasta johtuen) mukava rytmi. Pulkkisen kieli on edelleen kaunista ja kekseliästä, aiheesta riippumatta.

Tämä sopii oikein hyvin esimerkiksi välikirjaksi, eli luettavaksi kahden painavan kirjan välissä. Tarinassa oli imu, joka piti hyvin otteessaan ja kirjan tapahtumiin oli helppo päästä mukaan. Suosittelen kirjaa Pulkkisen kirjoista ja hänen kirjoitustyylistään pitäville, jotka vielä vähän etsivät paikkaansa maailmassa.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 339
Juoni: Irma on keski-iän ylittänyt helsinkiläinen nainen, joka yrittää paikata omaa tympeäksi käynyttä
yksinäisyyttään tekeytymällä taloustutkimuksen kyselytutkijaksi ja alkaa pimpotella keravalaisen kerrostalon asuntojen ovikelloja. Yllättäen moni avaakin oven, ja Irma saa kutsun kodin lämpöön, mutta kukaan - edes Irma itse - ei aavistakaan, että tämä nainen tarrautuu haastateltaviinsa kuin täi tervaan. Jossain vaiheessa käry käy, mutta ei koskaan niin pahaa ettei jotain hyvääkin.

Nenäpäivä on humoristisesti rakennettu matkaopas keravalaiseen lähiöön. Päähenkilö Irma ajautuu kuin varkain bussilla Keravalle, ja yksinäisyys ajaa häntä takaa niin, että ihmisseuraa on saatava hinnalla millä hyvänsä. Seuraavassa hetkessä nainen soittaa jo ovikelloa ja hätäpäissään keksii tunkeilun syyksi taloustutkimuksen.

Kummallisen seikkailunsa aikana Irma tutustuu moneenkin perheeseen, mutta erityisen rakkaaksi hänelle tulee samanikäinen Irja. Matkalla hän saa todistaa erään asunnon perhetragediaa, oman poikansa hämäräbisneksiin sekaantumisen, kelvottoman ajotaitonsa seurauksia ja ajatumisensa alkoholistin luokse terapoimaan itseään.

Ennen lukemista olin aiheesta todella innoissani: eriskummallinen, humoristinen kertomus ihmismielen oikuista. Aihe sopii edelleen mielestäni minulle kuin nenä päähän, mutta täytyy sanoa, että sivujen tahmeaa kahlaamistahan hommasta loppujen lopuksi tuli. Kerronta on mielestäni liian verkkaista, ja kaipasin koko ajan napakampaa otetta, koska aihehan on niin hauska! Pitkät, melkein ajatusvirtaa olevat virkkeet saivat monesti keskittymisen herpaantumaan, eikä teos päässyt mielestäni kuin lopussa vasta kunnolla rullaamaan. Kerronta on toki koomista kaikessa arkisuudessaan, ja toisaalta tämä tekee kirjasta myös jotenkin surullisen: yksinäisyys todella on monen arkipäivää ja ajaa ihmisiä epätoivoisiin tekoihin. Silloin, kun väärennetty pääsylippu ihmisten luokse on paljastumaisillaan, pitää toimia, kuten Irma, kun hänen huijauksensa on päässyt myös sanomalehden sivuille.

"  Ja siinä, paikalleni jähmettyessäni, tiesin tarkkaan että juuri niin ei olisi pitänyt tehdä. Jähmettyä. Mutta liikkeellekään en enää päässyt, vaan kykin siinä pöydän alla polvillani hame lanteillani ja pidätin hengitystä kuin lapsista lapsin tai tyhmistä tyhmin. Korvissa jotenkin ryöppysi ja sama punainen kuohu tuntui patoontuvan myös silmiin. Polviin koski.

- Irma! eteisestä kuului toistamiseen.

Kun en muuta keksinyt, sulloin lehden paidan alle. Rupesin hivuttelemaan itseäni pöydän alta, hame ja takki harasivat vastaan ja nousivat yhä ylemmäs, sydän läpytti, se nyt oli tietysti moikunut koko ajan mutta nyt oli jo hankala kuulla yhtään mitään muuta kuin sen järähtelyä ohimoilla. Eikä tietysti sillä että niitä olisikaan siinä tilanteessa halunnut mitenkään ruveta kuuntelemaan, muita ääniä, sukkahousujen pitkää ja vetoketjumaista kraakahdusta, oman hengityksen hinkunaa tai etenkään lähestyvien askeleiden tamppausta, juuri sitä ääntä joka olisi pitänyt kuulla ajoissa.

Ja kun tassutus sitten vasta sen huomattuani taukosi ja ilmoille lankesi Irjan matala nauru, alkoi aika väkevästi tuntua siltä että pakovaihtoehdot oli käytetty: ei oikein voinut muuta kuin pyllistellä siinä."

Kenelle? Komiikan, tapahtumien kuvailevan kerronnan ja irvokkuuden ystävälle. Suosittelen kirjaa myös sinulle, jolla on malttia odottaa, että tapahtumat pääsevät käyntiin ja joka haluat löytää huumorin alta myös tärkeän teeman: ihmisyyden puolustuksen.

   

Julie Berry: Kunnes kerron totuuden

Vinkkaaja: Leena

• Julkaisuvuosi: 2013
• Sivumäärä:286
• Juoni:Päähenkilö Judith on joutunut ikävien tapahtumien takia hyljeksityksi koko kyläyhteisössä. Judith, nuori nainen,  on mykkä ja hänen kielensä on silvottu. Näiden asioiden takia häntä ei pidetä ns. kokonaisena ihmisenä. Judithin mukana palataan hänen menneisyyteensä ja niihin kamaliin tapahtumiin. 

Tässä oli pitkästä aikaa sellainen kirja, jota en olisi halunnut laskea käsistäni. Tarina eteni koko ajan, välillä suorastaan hengästyttävää vauhtia. Osasyynä tähän oli kirjan lyhyet luvut. Lyhimmillään yhden rivin mittaisia. Kirjan teksti on myös mukavaa ja helppoa luettavaa. Kunnes kerron totuuden on ilmeisesti suunnattu sekä aikuisille että nuorille, ja kirjasta löytyykin mielestäni aika paljon nuortenkirjamaisia piirteitä.

Tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään ajankohtaan menneisyydessä. Luulisin, että suunnilleen uudisraivaaja-aikaan Amerikassa. Tapahtumapaikkana on pieni, syvästi uskonnollinen, kyläyhteisö. Judith kertoo tarinaansa sinä-muodossa rakastamalleen Lucasille. Tosin enemmänkin päänsä sisällä. Myöskään Lucas ei nimittäin kestä Judithin menneisyyttä.

Judith punoo auki tarinaansa, joka alkaa oikeastaan siitä, kun Judith ja hänen ystävänsä Lottie kidnapattiin. Lottie löytyi pian murhattuna, mutta Judith oli kauan poissa. Judith palasi takaisin, mutta ilman kieltä. Kukaan kyläläisistä ei pystynyt suhtautumaan Judithiin oikein normaalisti. Häntä hyljeksittiin ja häntä pidettiin erilaisena ja puhetaidottomuutensa vuoksi myös tyhmänä.

Kukaan ei kutsu minua nimeltä. Kukaan ei sanoa minua miksikään paitsi Darrel, joka sanoo minua Madoksi. Äiti ei ole ikinä tosissaan yrittänyt saada häntä lopettamaan. Kun äiti puhuttelee minua, hän sanoo "Hei sinä, kuori nämä", "Hei sinä, karstaa nuo villat", "Hei sinä, rasvaa tuo", "Hei sinä, vahdi talikattilaa." " Hei sinä, pysy aloillasi".
Ennen hänen katseessaan oli lämpöä, nyt sen tilalla on rautaa. Isä on kuollut kauan sitten, ja se tytär, jonka äiti muistaa, on myös hänen silmissään kuollut. Äiti on haudannut nimen muiston mukana.
Kukaan ei kutsu minua nimeltä.
Pienimmät lapset eivät tiedä nimeäni.
Muistutan sen mieleeni joka päivä aamunkoitteessa, jotta en unohtaisi itsekin.
Nimeni on Judith.

Tarinan edetessä Judith oppii sekä puhumaan (kovan harjoittelun tuloksena) että puolustamaan itseään. Hän nousee esiin varjoista ja ottaa suurenkin roolin koko kyläyhteisöä uhkaavan onnettomuuden edessä. Ja lopussa kiitos seisoo. Asiat päättyvät onnellisesti.

Kirja oli koskettava ja tempaisi mukaansa. Olisin kuitenkin kaivannut hieman syväluotaavampaa käsittelytapaa. Nyt vauhti oli niin huima, ettei asioita ehtinyt oikein missään välissä jäädä pohdiskelemaan. Tämä kirja on niin rakkausromaani kuin trillerikin. Toisaalta taas katsaus nuoren naisen elämään. Kasvukertomus.

Kenelle? Jälleen kerran sopiva lukuromaani. En oikein osaa sanoa, kenelle tämä ei sopisi. Mutta en toisaalta osaa myöskään suositella tätä erityisesti jollekin tietynlaiselle lukijalle. Luulen, että tämä on kirja, josta joko tykkää tai sitten ei todellakaan tykkää.